VALITSEMAANNE TODELLISUUTEEN EI JUURI NYT SAADA YHTEYTTÄ (2026)
Video, kesto: 02:55min (loop)
Onko sinulla koskaan ollut ikävä aikaa, jossa yhteys vaati pysähtymistä ja toi ennemminkin vapautta kuin loi riippuvuutta? Niin minullakin. Lankapuhelin sitoi ihmisen tiettyyn lokaatioon ja hetkeen. Puhelun äärelle mentiin ja istuttiin alas, ei kiireessä kesken ajomatkan, vaan ajatuksella ja tarkoituksella. Tiedusteltiin, onko joku kotona. Keskustelu vei ajan, eikä sitä voinut jakaa kymmeniin suuntiin yhtä aikaa. Yhteyden mahdollisuudet ovat laajentuneet rajattomiksi. Samalla se, mitä yhteydeltä odotamme, on kaventunut. Keskittyminen sirpaloituu, kuunteleminen ohenee, huomio karkaa ja ajan pysähtymisen tunnetta ei enää tavoita. Ehkä yhteys ei ole täysin kadonnut, mutta jokin kerros sen syvyydestä on. Ehkä toisen täydellinen läsnäolo jää tavoittamatta.
Kommentteja videossa esiintyviltä:
“Kuvaustilanteessa keskityin hengittelemään ja aistimaan niin sisäistä kuin ulkoistakin maisemaa. Puhelin luureineen painoi jonkin verran - paino tuntui maadoittavalta ja rauhoittavalta. Muistelin lapsuudestani hetkiä, jolloin vierailin äidin puolen isovanhemmilla. Heillä oli tummaa puuta oleva puhelinpenkki, jossa yhdistyivät istuinosa ja pöytä puhelimelle. Se oli mielestäni kaunis huonekalu. Muistaakseni istuinosa oli tummanvihreää samettia. Isovanhempien luona oli hiljaista, lähinnä ison seinäkellon raksutus kuului omakotitalossa. Jokin kuvaushetkessä ja hiljaa paikallaan olossa palautti tuohon lapsuudenkokemukseen. Oli mielenkiintoista ja rauhoittavaa olla tyyni keskus ohikulkijoiden ja liikenteen laitamilla.”
“Tuli nostalginen ja vähän haikee fiilis. Kun teknologia kehittyy niin nopeasti, niin monesta asiasta, kuten
lankapuhelimesta, tulee verrattain äkkiä lähes täysin käyttökelvotonta teknologiaa. Toiset ajatukset vei siihen suuntaan, että odotan jonkun vastaavan minulle siinä kun puhelimella soitan, mutta kukaan ei vastaa. Ja samalla ihmiset kävelee ohitse, eikä kukaan “vastaa” tai pysähdy juttelemaan. Että olemme vain pieniä osasia tässä yhteiskunnassa, ihmisten muurahaiskeossa. Miten sen kohtaamisen, jonkun huomion, vastaamisen saa. Jos odotan hiljaa paikallani, en ehkä koskaan saa, vai saanko?”
—-
THE REALITY YOU’VE CHOSE CAN NOT BE REACHED AT THE MOMENT (2026)
Video, duration: 02:55min (loop)
Have you ever missed a time when connection required stopping and brought freedom rather than creating addiction? Me too. The landline tied a person to a specific location and moment. We went to the call and sat down, not in a hurry in the middle of a drive, but with thought and purpose. On the phone, we asked if someone was home. The conversation took time and could not be divided into dozens of directions at the same time. The possibilities of the connection have expanded beyond limits. At the same time, what we expect from the connection has narrowed. Concentration becomes fragmented, listening becomes thinner, attention escapes, and the sense of stopping time is no longer reached. Maybe the connection isn’t completely lost, but some layer of its depth is. Perhaps the complete presence of the other will not be reached.
Comments from the people on the video:
“In the moment of filming, I focused on breathing and sensing both the internal and the external landscape. The phone and its handsets weighed somewhat - the weight felt grounding and reassuring. I remember when I was a kid, visiting my grandparents on my mother’s side. They had a phonebench; of dark wood, combining a seat part and a table for the phone. I thought it was a beautiful piece of furniture. As I recall, the seat was made of dark green velvet. It was quiet at the grandparents house, mostly a big wall clock was heard in a single-family house. Something in the moment of filming and stillness returned to that childhood experience. It was interesting and reassuring to be a calm center on the outskirts of passersby and traffic.”
“It got nostalgic and a bit sad. As technology advances so rapidly, so many things, such as landlines, become relatively suddenly almost completely unusable technology. Other thoughts took me in the direction of waiting for someone to answer me when I’m on the phone, but no one does. And at the same time, people walk by and no one “answers” or stops to talk. That we are only small parts of this society, in the anthill of humans. How to get someone’s attention. If I wait quietly in my place, I may never, will I?”
