TEOSARVOSTELU - 'ONE WITH EMPTINESS'

Sain kirjallisen teosarvion omasta työstäni. Olen hyvin kiitollinen tästä. Kirjoittaja on Tuuli Penttinen-Lampisuo. Hän on taiteen maisteri (Aalto 2012), visuaalisen taiteen asiantuntija, tuottaja, kouluttaja ja taidekriitikko, joka on muun muassa kirjoittanut yli 200 näyttelyarviota ja tuottanut 16 videotaideteosta.

Kahden koronaperuutuksen jälkeen teoksen varsinainen ensi-ilta on Galleria Hopassa 13.-19.7.2020 Jyväskylässä.

ONE WITH EMPTINESS

Miiu Esantytär (a.k.a. Miiu Koponen)

Teostiedot: videoinstallaatio, 2 kuvakanavaa, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, performanssi Miiu Esantytär, äänisuunnittelu Junkyard Shaman, kesto 00:14:31

Arvoituksellinen hahmo liikkuu mustassa tilassa. Hänen mekkonsa on valkoinen, samoin kasvot. Rastakampaus on pörheän noitamainen. Kun pehmeä kuva tarkentuu, päähenkilö kantaa nokista pannua.

Kuvauspaikka paljastuu hurjaksi. Ei olla lavasteissa, vaan ihan oikeasti palaneen talon raunioilla. Tuhoutuneista ikkunoista tulvii talvista valoa.

Kuvien huolellinen rajaus ja sommittelu kertovat kiireettömyydestä. Päähenkilö tutkii tilaa rauhallisin, pelottomin elein. Kuka hän on? Nokipannu kuljettaa ajatukset satuihin, ehkä hän on Lumikki, Lumi, Talvi tai Halla tanssimassa japanilaista butoh’a? Hän edustaa elämää ja samalla kylmyyttä, kontrastina palaneelle talolle, joka on kuuma, mutta kuollut. Tulkitsen hänet talven rippeiksi ilmastonmuutoksen kuumentamassa maailmassa.

Teos käyttää liikkuvan kuvan tehokeinoja harkitusti ja tehokkaasti. Ristikuvat, hidastukset ja nopeutukset tai kuvan takaperoinen liike vihjaavat valkoisen hahmon taikavoimista. Nopea leikkaus hurjaan tanssikohtaukseen, jossa ihminen liikkuu joustavan kangasputken sisällä, tuo aavistuksen viileän hahmon sisäisestä tunnemyrskystä.

Ääniraita toistuu tasaisesti puuskuttavana ambientina. Sen hengitystä nopeampi rytmi hermostuttaa. Mieleen tulee isoa tulta hapella ruokkiva palje tai terävä hönkäys pienen liekin sammuttamiseksi.

Kaksiosaisen videoinstallaation vasemmanpuoleisessa kuvassa liikutaan samassa tilassa, mutta kuva pysyy epätarkkana. Näyt avautuvat maalauksellisina, mutta voimakas kuvankäsittelyefekti myös vieraannuttaa. Teoksen installoinnin näkökulmasta toinen valkokangas kuitenkin tukee tilan haltuunottoa.

Rohkea, tyylikkäästi toteutettu teos. Tekijän oma traaginen kokemus käsitellään taiteen keinoin, yleismaailmallisesti puhuttelevana, kehollisen ilmaisun ja liikkuvan kuvan keinoja taitavasti yhdistäen.

Tuuli Penttinen-Lampisuo

Stillkuva videosta. Kuva: Miiu Esantytär

ASIAKASPALVELUSTA PÄIVÄÄ

Jos haluaa tieten tahtoen pilata päivänsä aamusta alkaen, asioi suomalaisissa virastoissa.

Ajattelin, että saan asiani selvitettyä käymällä paikan päällä, kun monisyiset vyyhdit lisäselvitysten lisäselvityksineen eivät hoidu netitse. Väärin ajateltu. Työvoimatoimistossa vastassa oli aula täynnä tietokoneita kuten ennenkin mutta nyt oli vastassa myös lukitut ovet entisiin asiakaspalvelupisteisiin ja henkilö, joka kertoi että normaalia "walk-in" asiakaspalvelua ei ole enää olemassa ja että "voit jättää lapulla soittopyynnön tuohon postilaatikkoon". Ihanko nyt olet tosissasi että oikein lapun tulin tänne paikan päälle kirjoittamaan? Mitään muuta ei ollut tehtävissä kuin jättää lappu ja laittaa sormet ristiin että joku joskus soittaisi.

Next stop: Kela.

Olin jo tehnyt netissä käyntiajanvarauksen viikon päähän, mutta laskujen tulviessa postiluukusta ajattelin pitkän jonottamisenkin uhalla käydä paikan päällä saadakseni asiat pois päiväjärjestyksestä. En ole pariin vuoteen käynyt Jyväskylässä Kelan toimistossa ja oli käytännöt "hieman" muuttuneet. Fiilis oli kuin olisi astunut johonkin suurempienkin rikollispomojen luolaan. Ovella oli vastassa kaksi aseistettua vartijaa kädet puuskassa ja jotenkin hämillään olevan näköinen henkilökunta-henkilö, joka kertoi ettei infotiskiä enää ole olemassa, eli paikkaa, johon heti tullessa esitettiin asiansa ja jonka kautta pääsi jonottamaan asiakaspalveluun. Tämänkin viraston aulaan oli infotiskin tilalle ilmestynyt noin parikymmentä päätettä - aseistettujen vartijoiden lisäksi - johon henkilökunta-henkilö auliisti viittoi menemään. Naurahdin, että tulin juuri kotoa koneelta paikan päälle siksi, kun olen tehnyt netissä kaiken voitavani ja lisäselvitysten lisäselvityksiin ei tule mitään järkeä, ellen käy niitä virkailijan kanssa läpi. Hän yritti viittoilla vielä toistamiseen koneiden suuntaan, pinnani kiristyminen näkyi varmaan jo naamasta ja hän pyysi istumaan sivummalle että "joku ihminen tulee sinne kohta". Selvä, menen.

Oikein elävä ja hengittävä ihminen saapui noin kymmenen minuutin päästä ja kysyi mitä asiaa. Kerroin, ettei tilanteeni selviä kuin virkailijan kanssa keskustelemalla, koska monisyiset yksityiskohdat vaikuttavat toisiinsa. Kysäisin ironisesti että miten ajattelit siinä ilman konetta seisoessasi katsoa niitä tietojani järjestelmästänne? "En ajatellutkaan, sitä varten meillä on ajanvarausajat". Kerroin, ettei aikaa saanut kuin viikon päähän ja haluaisin käsitellä asiani nyt. Siksi tulin paikan päälle. Alkoi syyllistäminen ja urkkiminen "miksi asia pitää käsitellä nyt?", "mikset laittanut hakemusta aiemmin?" Ei, en ala kertomaan yleisessä aulassa kaikkien kuullen terveyteeni liittyviä yksityisasioita ja kiitos kysymästä, laitoin hakemuksen heti kun sille ilmeni tarve. Tämä elävä ja hengittävä ihminen käski odottamaan ensi viikolle varattua käyntiaikaa. Ei auttanut kuin noin tuhannennen kerran nöyrtyä, kävellä pihalle haukkomaan vitutukseensa happea, marssia kiltisti kotiin odottelemaan ensi viikon aikaa, katsella kauhulla laskujen lähestyviä eräpäiviä ja kärsiä hiljaa terveydelliset ongelmansa, koska olenhan heikompaa ainesta ja ansaitsen epävarmuuden, tyhjän päällä elämisen ja muiden pillin mukaan tanssimisen. Tämä annetaan ylenkatseesta, naurettavasta pompottelusta ja yleisestä ilmapiiristä aseistettuine vartijoineen varsin selkeästi ymmärtää.

Olen koittanut päästä selvyyteen olenko vanha, vanhanaikainen vai molempia, kun koen että asiakaspalvelussa pitäisi olla asiakaspalvelija paikalla...? Onko joku eri mieltä? Jotenkin nyt vaan karmaisee todella paljon tämä kehityksen suunta. Nousee mielikuva dystooppisesta puhelusta, jossa automaatti luettelee vaihtoehtoja: "Äänimerkin jälkeen paina 1 jos asiasi koskee perunaa. Paina 2 jos asiasi koskee porkkanaa". Jos asiani koskeekin lanttua, sekoaako automaatti? En käsitä miksi koneellisia, muka asiointia sujuvoittavaa mutta käytännössä täysin turhia välivaiheita lisätään palveluihin, joissa lopputulos on kuitenkin, että kategoriaan "muu" kuuluva asiasi hoidetaan lopulta sen elävän ja hengittävän ihmisen kanssa. Viimeistään siinä vaiheessa, kun savuava automaatti huutaa syntax erroria.

En vaan käsitä, miksi korjataan asioita jotka eivät ole rikki, ja vielä huonompaan suuntaan. Tähän mennessä on voinut valita hoitaako asiansa netissä vai käveleekö asiakaspalvelutiskille. Paljonko valtio säästää, kun jonkun pikkukaupungin viraston kolme infotiskin palvelijaa eivät ole enää työssään ja tilalla on hämmentynyt tietokoneelle ohjaajava henkilö ja pari vartijaa, ja asia päätyy joka tapauksessa henkilökohtaiseen asiakaspalveluun hoidettavaksi?

Me no understand.

FRAGONARDIN KEINU

Fragonardin keinu (2019)

Raakalauta, sisalköysi, röyhelökangas, kenkä, QR-koodi, gif-animaatio

Installaatio mukaellen Jean-Honoré Fragonardin öljymaalausta Galleria Beckerin (Seminaarinkatu 28, Jyväskylä) ‘Kuukauden taiteilija’ -seinällä koko heinäkuun 2021. Galleria avoinna ti–pe 12–17, la 12–15, su 12–16.

Jos ei ole varaa leipään, syö kakkua

Kansanuutiset kirjoitti tänään Ylen MOT-ohjelmasta, jossa valmennusyritykset jeesustelevat työttömille elämänohjeita. Näille haistapaskakursseille osallistutaan pääsääntöisesti, jotta täytetään aktiivimallin ehdot:

”Hankintojen siirtämisellä myöhempään ajankohtaan, kuten auton vaihtamisen lykkäämisellä, voi säästää yllättäviäkin summia. Menoistaan voi karsia jättämällä lehden tilaamatta tai kartoittamalla käytettyjen tavaroiden markkinat ennen uusien hankintaa.”

Ihanko tosissaan ja tarkkaan harkitusti nämä ELY-keskusten palkkaamat konsulttifirmat laukovat näitä elämänohjeitaan? Ylläoleviin vinkkeihin voin todeta, että olen nelikymppinen ja minulla ei ole koskaan ollut toivoakaan tilanteesta, jossa olisi varaa hankkia oma auto. Tosin ei ole ollut varaa hankkia ajokorttiakaan. Asunnonhankinnasta en edes haaveile. Olen tilannut elämäni aikana kahta lehteä, toisen sain liittymislahjaksi puoleksi vuodeksi ja toisen tilauksen lopetin lyhyeen, koska lehteen ei ollutkaan varaa ja muutenkin paperisten julkaisujen hankkiminen on kyseenalaista luonnonvarojen tuhlausta. Meillä on toistaiseksi kirjastot ja internetin ihmeellinen maailma.

Olen koko aikuisikäni hankkinut vaatteeni ja valtaosan huonekaluista, astioista, koriste- ja käyttötavaroista kirpputoreilta, saanut ystäviltä tai sukulaisilta lahjoituksina. Tunnen silti olevani suht hyväosainen: pystyn opiskelemaan, minulla on katto pään päällä, ongelmani liittyvät lähinnä maailmantuskaan, omiin traumoihini ja niiden liikaan vatvomiseen, omistan lämpimiä vaatteita, hanasta tulee vettä ja saan päivittäin syödäkseni.

Ei voi olla tulematta mieleen Ranskan kuningatar Marie-Theresen lausuma ihmisille 1600-luvulla, joilla ei ollut varaa leipään: “Käskekää heidän syödä kakkuja.“ Yhtä realistisella pohjalla nykyhallitus tuntuu työttömyyden ja syrjäytymisen ehkäisyssä olevan. Työttömille tarkoitettuja niksipirkka-kursseja ostettiin ELY-keskuksen toimesta viime vuonna 26 miljoonalla eurolla. Vinkit jatkuvat:

“Muista, että riittävä lepo ja virkistäytyminen ovat avaimet tehokkaaseen työskentelyyn. Toimistolla ajan tuhlaamisesta ei ole hyötyä kenellekään.”

Lepo ja virkistäytyminen nostavat elämänlaatua, oli töissä tai ei. Mutta “toimistolla ajan tuhlaaminen”, tämä neuvo siis työttömille (!) räätälöidyllä kurssilla. Tähän en pysty enää edes sanomaan mitään. Muutenkin aika tyhjä fiilis, kun koko yhteiskunta on alunalkaen rakennettu kieroon, lähtökohdat vinoutuneita - mikään muu ei merkitse mitään kuin raha, tulos ja oma napa - inhimillisyydellä tai solidaarisuudella ei ole enää mitään arvoa. Todennäköisesti tämä on jonkun mielestä perus vihervassarihipin angstia, mutta tuntuu että jotain on syöstävä ulos vaikka tietää ettei sanat riitä kantamaan näiden maailmankatsomuksellisten kuilujen yli. Allaoleva kuva kertonee enemmän kuin vaillinaiset sanat.

Mood.

Turhautumien tyyssija

Nyt olen jännän äärellä.

Tarpeeni maailmantuskan, loputtoman eksistentiaalisen kriisin ja yhteiskunnallisen turhautumisen purkuun milloin mistäkin aiheesta on valtaisa ja hiipuvat sosiaaliset mediat ovat tuntuneet jotenkin vääriltä alustoilta. Vuosien intensiivisen harkinnan jälkeen päädyin niinkin radikaaliin ratkaisuun kuin blogin perustamiseen.

Tekotaiteellista huutoraivariorkesteria emme ole saaneet ystävien kanssa vielä perustettua, joten tämä saa luvan toimia toistaiseksi purkukanavana.

Katsotaan mitä tästä syntyy.

In My Big White Chair (2017)